Lintsipäivä, selkähaavat ja tuliaiset

Moikka! Oltiin eilen mun poikaystävän kanssa Helsingissä Linnanmäellä. Päätettiin toissapäivänä, että mennään lintsille, ehkä vähän enemmän mun painostuksesta.

Kun olin pieni pelkäsin vauhtia tosi paljon. Muistan kun itkin pihalla, koska mun mielestä siskot keinuivat liian kovaa ja liian korkealle, joten pidin sitä vaarallisena. Myös kun oltiin mökillä niin suostuin menemään mönkijän kyytiin vaan jos mentiin "jola-vauhtia". En tiedä miten hidas se vauhti oikeasti oli, muistan vaan että aina jos joku muu ajoneuvo tuli meidän taakse niin ajettiin heti tien sivuun, jotta se toinen ajoneuvo pääsee ohittamaan meidät. En siis pienempänä selvästikään mennyt mihinkään "hurjiin" laitteisiin huvipuistoissa, menin oman muistin mukaan vain yhteen vuoristorataan, ja se oli powerparkissa lapsille suunnattu vuoristorata. Nyt kun kävin etsimässä kyseisen laitteen netistä niin sen nimi on Mine Train ja se on tarkoitettu perheen pienimmille. Suunnilleen neljä vuotta sitten innostuin huvipuistoista ja menin jokaiseen laitteeseen. Nyt oon alkanut olemaan taas vuosi vuodelta nössömpi laitteiden suhteen, joten jätin Kirnun ja Kingin välistä. Mikäköhän laite jää ensvuonna pois?

Kun me saavuttiin Linnanmäelle niin mentiin ensimmäiseksi Magiaan. Magian jälkeen kun jonotettiin päivän toiseen laitteeseen mun poikaystävä kysyi, että mitä mulla on mun selässä. Sanoin vaan, että ne on rusketusrajat ruisrockista, koska mulla oli sillon sama paita päällä. Kyse ei kuitenkaan ilmeisesti ollut rusketusrajoista, vaan haavaumista joiden rajat menee mun paidan rajojen mukaan. Oskari otti kuvan mun selästä, jotta näkisin mistä on kyse. Tää oli se kuva jonka Oskari näytti. 

Noihin "haavoihin" ei satu, eikä niistä tullut verta missään vaiheessa, ne on niin kuin fritsuja, jotka mun paita on tehnyt. Kuitenkin aluks stressas vähän, että mitä noi oikeen on, koska ei mulle ollut ennen tullut tollasia jälkiä. Huvipuistopäivän päätteeksi mun selkä näytti tältä

Käytiin Sea Lifessa! Oli tosi kiva kokemus, vaikka mun vesikammon takia pidin Oskaria kädestä koko ajan ja puristin vähän liiankin kovaa. Eniten pelkäsin niitä 40cm paksuja ankerioita ja mustekalaa. Lempparit oli meriahven Mikko ja kilpikonnat. En tuu kyllä syömään kalaa hetkeen. Oletin, että Sea Lifessa käveltäisiin vaan yhdessä pitkässä putkessa (samalla tavalla kuin kuvassa), mutta olin positiivisesti yllättynyt kun mun oletukset ei pitäneet paikkaansa. Koskin myös merisiileen!! Sea lifen työntekijä painosti, hyvällä tavalla.

Päivä oli tosi kiva ja muistin mukaan mun onnistunein lintsikerta! Paitsi sitten se, kun lähettiin etsimään oikeeta bussipysäkkiä, että päästäisiin kotiin.. käveltiin puoltoistatuntia katuja pitkin, mentiin aidan välistä ja toisen aidan ali, ja sitten kun löydettiin se oikea pysäkki niin oltiin sen yli tunnin kävelymatkan ansiosta päädytty kilometrin päähän lintsistä, oltiin siis kai jollain tavalla kävelty ympyrää. Tultiin siis bussilla takaisin Porvooseen. Oltiin keskustassa noin 00.30 ja haettiin ruokaa, jonka jälkeen otettiin taksi meille.

Postauksen loppuun halusin vaan ilmottaa, että mun poikaystävä oli kuukauden interreilaamassa ja muiden tuliaisten lisäksi hän toi mulle tän ihanan käsikorun!! ❤️

Koodi blogin tuomiseksi Nouwiin: 4654194964

Ruisrock

Moips! Oon lähdössä kolmen päivän päästä ruisrockiin. Elämän ekat festarit ja muistin mukaan ensimmäistä kertaa teltassa yötä. Päätin kirjoittaa nyt vähän fiiliksiä ennen festareita. Festareiden jälkeen kirjoitan sitten siitä, miten oikeasti meni.

Juhannuksena syötiin yhdessä perheen kanssa niitä perus juhannusruokia. Puhuin mun 4 vuotta vanhemman siskon kanssa ruisrockista ja sisko sitten myös muistutti etten kulje siellä perse puoliksi ulos sortseista, niinkuin isosiskon kuuluukin sanoa. Mun sisko myös sanoi ettei se vieläkään pidä mua mitenkään festarityyppina, vastasin siihen vaan, että en mäkään... Mulla oli kerran weekend liput, myin ne sitten pari viikkoa ennen pois, koska ymmärsin etten halua mennä, enkä edes tykkää sellaisesta musiikista.

En enää edes muista miten mä ja mun kaveri saatiin ideaks lähtee tänä vuonna ruissiin, no mutta liput hankittu ja sinne ollaan menossa, mä ainakin oon tosi innoissani! Ostettiin liput sen verran myöhään, että saatiin ne vaan perjantaille ja sunnuntaille. Aluks harmitti, mitä muka tehtäisii kokonainen välipäivä? Nyt oon niiiiin ilonen, että meillä on se välipäivä! Me päästään suihkuun ilman jonoja ku muut on festareilla!! Päästään lähtee keskustaan ja syömään oikeeta ruokaa <3 ja voidaan myös löhöillä rauhassa ruissalon rannalla.

Lähdettiin torstaina 5:40 bussilla kohti Helsinkiä ja sieltä jatkettiin matkaa Turkuun. Olin nukkunu sinä yönä yhden tunnin, vähän pelotti, että se vaikuttais koko reissuun. Ensimmäinen pieni mutka matkaan tuli kun haluttiin Helsingissä aamupalaa eikä se tietty McDonalds halunnut löytyä mistään. Sinne piti olla kampista varmaan 5min kävelymatka tai jopa alle, mutta meillä meni ainakin 20min. Ei siinä ois ollut muuten mitään pahaa, paitsi kun on kantamuksia niin paljon, niin se ylimääränen kävely ei tunnu kivalta. No löydettiin se McDonalds, ei saatu nugetteja ja tuntu, että heti kun päästiin istumaan niin katottiin kelloa ja sit äkkilähtö takaisin kamppiin, jotta ehittäisiin seuraavaan bussiin. Tuntien päästä oltiin Ruissalon leirintäalueella ja kasattiin teltta sopivaan nurkkaan metsän vierestä. Mentiin siitä keskustaan kiertelemään kauppoja, syömään ja terassille. Löysin myös sinä päivänä perjantain ruisrock asun.

Sitten on perjantai ja saavutaan ruissiin. En oikein tiennyt mitä pitäisi odottaa, koska nää oli mun ekat festarit. Suurin pelko festareista oli se, että netti ei toimi ollenkaan eikä mitkään viestit lähde (kyllä ne viestit lähti). Ensimmäinen asia mihin havahduin oli se, että ei täällä oo niin ahdasta mitä luulin. Ihan hyvin siellä mahtui kävelemään siihen verrattuna mitä oletin. Mentiin melkeen heti anniskelualueelle ja ostin sieltä juoman. No sitten alettiin lähteä pois sieltä anniskelualueelta, enkä ymmärtänyt että en mä se juoma kädessä pääse sieltä pois. No se mun seurue meni ennen mua ulos porteista ja ei ilmeisesti huomannut, että jäin sinne aitojen toiselle puolelle. Yritin huutaa perään, mutta ei siellä kuullut mitään eikä puhelustakaan saanut selvää. Siinä suurin ongelma oli se että oltiin just saavuttu alueelle eikä mulla ollut mitään tietoa missä kaikki lavat ja paikat sijaitsee. Mulle sanottiin puhelimessa että menisin sirkusteltalle koska ne muut on siellä. Siellä oli niin monta telttaa, että siinä vaiheessa se tilanne turhautti niin paljon että aattelin jo liittyä viereiseen tuntemattomaan porukkaan. 

Myöhemmin illalla eri paikkojen sijainnit alko hahmottumaan ja ajattelin, että se festarialue on paljon pienempi kuin mitä luulin. Olin jotenki olettanu, että festarialue on monta kilometriä jokaiseen suuntaan, mutta ei toi mun mielestä ollut hirveen paljoa Linnanmäkeä isompi alue, kun oletuksena oli kuitenkin Powerparkin pinta-ala.

Lauantaista ei oo paljoa sanottavaa. Meillä ei ollut festarilippuja joten käytiin aamupäivällä jääkylmässä suihkussa ja lähdettiin keskustaan kiertelemään kauppoja ja syömään. 

Sunnuntaina lähdettiin festarialueelle kaikki meidän tavarat mukana, koska jätettiin ne narikkaan, jotta päästäisiin lähtemään festareiden loputtua hesburgerin kautta kotiin. Kantaminen oli tuskaa, varsinkin siinä kuumuudessa. Oltiin kuuntelemassa Almaa kun mulle sanottiin, että mennään nyt katsomaan sunrise avenueta. Olin taaimmaisena meidän porukassa, eli kauimpana lavaa joten lähdin kävelemään väkijoukosta pois olettaen, että ne muut seuraa, ei ne seurannut. Kun tuun pois väkijoukosta en nää ketään tuttua missään, joten laitoin mun siskolle viestiä missä päin se menee. Löysin mun siskon ja sen kaverin ja menin niiden kanssa kuuntelemaan ihanaa Samu Haberia. 

Ei siinä sitten tapahtunut oikeestaan mitään erikoista enää. Lähdettiin kävelemään autolle ja tultiin Hesburgerin kautta Porvooseen. 

Kotona väsytti, selän ihosolut oli tehny suuren joukkoitsemurhan ettei ne muuttuisi syöväksi. Kun saavuttiin yöllä kotiin menin ensimmäiseksi siivoamaan rikkinäisen tölkin aiheuttamat vauriot mun pirkka kestokassissa. Tämän jälkeen menin nukkumaan. Seuraavana päivänä yöunet ei riittänyt vaan vedin päälle suunnilleen 5h päiväunet.  

Ruisrock oli kiva kokemus. Telttailu ei ollut niin kamalaa kuin luulin. Ens vuonna meen vaan aikasemmin festarialueelle, jotta nään kaikki artistit jotka kiinnostaa. Vaikka en nyt nähnyt hirveän montaa artistiä, oli kokemus silti sen maksetun rahan arvonen. Ehkä mä oon nykyään vähän enemmän festarityyppi.

Lisää kuvia mun ruissista löytyy instagramista nimellä joannaevee

Onko noloa olla rikki?

Oon miettinyt, onko noloa olla rikki? Onko noloa myöntää jos sattuu ja on syvemmällä maan alla kuin Liisa ihmemaassa pudottuaan kaninkoloon? Mun mielestä se ei oo noloa, mutta jotenkin silti jos joku itkee julkisella paikalla henkisestä, fyysisestä tai psyykkisestä kivustaan, itkijää katsotaan vinoon ja saatetaan osoittaa häntä ja naurahtaa hänen kustannuksella. Minkä takia se, että näyttää et sattuu on niin tabu? Mun oma henkilökohtainen mielipide on se, että jos uskaltaa näyttää muille, että sattuu ja avautua muille omista heikkouksista, on se henkilö rohkee. Mua häiritsee se, miten heikkouksien paljastamista ja heikkoutta pidetään samana asiana. Jos joku itkee niin häntä saatetaan pitää heikkona. Se on niin väärin. Omien tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on rohkeutta vahvimmillaan. Tähän kategoriaan kuuluu myös omana itsenään oleminen.

Meidän piti äidinkielessä harjoitella yo-vastauksen kirjoittamista. Saatiin valita tehdäänkö luku- vai kirjoitustaidon tehtävä. Tein kirjoitustaidon, koska ajattelin, että se on mulle helpompaa. Saatiin valita useasta eri aiheesta meitä eniten kiinnostava. Mä päätin kirjoittaa tabuista. Keskitin mun kirjoittamisen seksuaalivähemmistöihin, koska se on suuri tabu jonka kanssa ollaan edistytty suuri matka, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä. Mua ärsyttää tabut. Niiden ajatteleminen vituttaa mua niin paljon, koska miten vaikeaa voi olla vaan puhua tietyistä asioista ja hyväksyä ne? Tän asian ymmärtäminen on mulle raskasta, koska oon itse avoin ihminen ja pystyn puhua omasta mielestä mistä vaan ja vastaan mulle osoitettuihin kysymyksiin suoraan, ilman mitään ongelmaa. Aiemmat lauseet voi tulkita parilla eri tavalla, joten selvennän vähän; Jos henkilö on ujo eikä sen takia kykene olemaan yhtä avoin kuin mä, ei siinä ole yhtään mitään ongelmaa. Jos henkilö on ahdasmielinen eikä sen takia kykene keskustelemaan tietyistä asioista ollenkaan tai kunnioittavasti, sitten asian kanssa on suuri ongelma. Ton avoimuudenkin voi määritellä muutamalla eri tavalla. Ootko avoin kun on kyse omista asioista vai muiden asioista? Toivon, että pystyn täyttää molemmat kriteerit.

Se on surullista miten niin monelle on vaikeaa sanoa, että masentaa tai ahdistaa. Mun mielestä noi molemmat tuntemukset kuuluu melkein jokaisen arkeen. En tiedä onko toi oikeesti totta, mutta mun arjessa ainakin. Okei masennus ei nyt kuulu jokaisen arkeen, mutta jokaisella on varmaan jossain vaiheessa ainakin elämää masentunut, lamaantunut, tyhjä olo. Surullisuus sen sijaan kuuluu jokaisen arkeen, tästä en väittele. Jos me ei tunneta surua, masennusta tai ahdistusta, voitaisko me ikinä tuntea iloa ja onnellisuutta? Ei mun mielestä. Eihän me koeta iloa siitä, että nähdään paraskaveri taas, jos se ei olisi ikinä lähtenyt.

Meidän jokaiseen arkeen kuuluu jollain tavalla se, kun sulta kysytään "Hei miten menee?" tai kun oot surullisen näköinen ja kysytään "Onks kaikki hyvin?". Mun mielestä jokaisen kuuluis pystyy vastata, että menee huonosti tai, että ei, kaikki ei oo hyvin (milloin kaikki ees on hyvin?). Tottakai varmaan kaikki meistä vastaa puoltutuille kauniimman version, mutta kavereille ja ystäville pitää pystyy edes joskus vastaamaan tabu totuus. Multa kysyttiin viimeks eilen kai kolme kertaa, että onks kaikki hyvin. En kertaakaan valehdellut. Älä kysy, jos et oikeesti haluu tietää. Onneks eilen kaikki oikeesti tarkotti niiden kysymystä, ja se auttoi mun oloon, tiesin, että mulla on mahtavia henkilöitä mun tukena. Joskus taas multa ollaan kysytty toi yleinen miten menee, ja oon vaan vastannut että huonosti. Oon useemman kerran saanut tän keskustelun toisen osapuolen säikähtämään mun vastausta. Tottakai hän olettaa, että vastaan että mulla menee hyvin, koska suurin osa vastaa niin, varsinkin tällaisessa small talkissa. Vaikka vastaisin, että mulla menee huonosti, en oota mitään keskustelua, että miks mulla menee näin. En oota sen toisen osapuolen kysyvän asiasta sen enempää, eikä se haittaa, parempi niin, ettei se toinen henkilö joudu oman mukavuusalueen ulkopuolelle, koska mä oon jo puhunut siitä huonosta oloista mun ystäville, ja oon aina tietoinen siitä, että se huonompi tilanne elämässä on ohimenevä. Mun mielestä kuuluu sanoa muille, että ei oma vointi ei oo ok, jos ne sitä kysyy. Onhan se varmaan kohteliaampaa valehdella, ei ainakaan anna sille toiselle enempää murehdittavaa, ja pitää keskustelun sellaisena, kun se toinen osapuoli sen uskoo menevän. Meidäthän on opetettu kysymään noi kuuluisat kysymykset, ja meidät on opetettu vastaamaan "hyvin".

Tabujahan ei oo jos puhuttaisiin avoimesti kaikesta ja hyväksyttäisiin tosiasiat, right?