Oon miettinyt, onko noloa olla rikki? Onko noloa myöntää jos sattuu ja on syvemmällä maan alla kuin Liisa ihmemaassa pudottuaan kaninkoloon? Mun mielestä se ei oo noloa, mutta jotenkin silti jos joku itkee julkisella paikalla henkisestä, fyysisestä tai psyykkisestä kivustaan, itkijää katsotaan vinoon ja saatetaan osoittaa häntä ja naurahtaa hänen kustannuksella. Minkä takia se, että näyttää et sattuu on niin tabu? Mun oma henkilökohtainen mielipide on se, että jos uskaltaa näyttää muille, että sattuu ja avautua muille omista heikkouksista, on se henkilö rohkee. Mua häiritsee se, miten heikkouksien paljastamista ja heikkoutta pidetään samana asiana. Jos joku itkee niin häntä saatetaan pitää heikkona. Se on niin väärin. Omien tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on rohkeutta vahvimmillaan. Tähän kategoriaan kuuluu myös omana itsenään oleminen.
Meidän piti äidinkielessä harjoitella yo-vastauksen kirjoittamista. Saatiin valita tehdäänkö luku- vai kirjoitustaidon tehtävä. Tein kirjoitustaidon, koska ajattelin, että se on mulle helpompaa. Saatiin valita useasta eri aiheesta meitä eniten kiinnostava. Mä päätin kirjoittaa tabuista. Keskitin mun kirjoittamisen seksuaalivähemmistöihin, koska se on suuri tabu jonka kanssa ollaan edistytty suuri matka, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä. Mua ärsyttää tabut. Niiden ajatteleminen vituttaa mua niin paljon, koska miten vaikeaa voi olla vaan puhua tietyistä asioista ja hyväksyä ne? Tän asian ymmärtäminen on mulle raskasta, koska oon itse avoin ihminen ja pystyn puhua omasta mielestä mistä vaan ja vastaan mulle osoitettuihin kysymyksiin suoraan, ilman mitään ongelmaa. Aiemmat lauseet voi tulkita parilla eri tavalla, joten selvennän vähän; Jos henkilö on ujo eikä sen takia kykene olemaan yhtä avoin kuin mä, ei siinä ole yhtään mitään ongelmaa. Jos henkilö on ahdasmielinen eikä sen takia kykene keskustelemaan tietyistä asioista ollenkaan tai kunnioittavasti, sitten asian kanssa on suuri ongelma. Ton avoimuudenkin voi määritellä muutamalla eri tavalla. Ootko avoin kun on kyse omista asioista vai muiden asioista? Toivon, että pystyn täyttää molemmat kriteerit.
Se on surullista miten niin monelle on vaikeaa sanoa, että masentaa tai ahdistaa. Mun mielestä noi molemmat tuntemukset kuuluu melkein jokaisen arkeen. En tiedä onko toi oikeesti totta, mutta mun arjessa ainakin. Okei masennus ei nyt kuulu jokaisen arkeen, mutta jokaisella on varmaan jossain vaiheessa ainakin elämää masentunut, lamaantunut, tyhjä olo. Surullisuus sen sijaan kuuluu jokaisen arkeen, tästä en väittele. Jos me ei tunneta surua, masennusta tai ahdistusta, voitaisko me ikinä tuntea iloa ja onnellisuutta? Ei mun mielestä. Eihän me koeta iloa siitä, että nähdään paraskaveri taas, jos se ei olisi ikinä lähtenyt.
Meidän jokaiseen arkeen kuuluu jollain tavalla se, kun sulta kysytään "Hei miten menee?" tai kun oot surullisen näköinen ja kysytään "Onks kaikki hyvin?". Mun mielestä jokaisen kuuluis pystyy vastata, että menee huonosti tai, että ei, kaikki ei oo hyvin (milloin kaikki ees on hyvin?). Tottakai varmaan kaikki meistä vastaa puoltutuille kauniimman version, mutta kavereille ja ystäville pitää pystyy edes joskus vastaamaan tabu totuus. Multa kysyttiin viimeks eilen kai kolme kertaa, että onks kaikki hyvin. En kertaakaan valehdellut. Älä kysy, jos et oikeesti haluu tietää. Onneks eilen kaikki oikeesti tarkotti niiden kysymystä, ja se auttoi mun oloon, tiesin, että mulla on mahtavia henkilöitä mun tukena. Joskus taas multa ollaan kysytty toi yleinen miten menee, ja oon vaan vastannut että huonosti. Oon useemman kerran saanut tän keskustelun toisen osapuolen säikähtämään mun vastausta. Tottakai hän olettaa, että vastaan että mulla menee hyvin, koska suurin osa vastaa niin, varsinkin tällaisessa small talkissa. Vaikka vastaisin, että mulla menee huonosti, en oota mitään keskustelua, että miks mulla menee näin. En oota sen toisen osapuolen kysyvän asiasta sen enempää, eikä se haittaa, parempi niin, ettei se toinen henkilö joudu oman mukavuusalueen ulkopuolelle, koska mä oon jo puhunut siitä huonosta oloista mun ystäville, ja oon aina tietoinen siitä, että se huonompi tilanne elämässä on ohimenevä. Mun mielestä kuuluu sanoa muille, että ei oma vointi ei oo ok, jos ne sitä kysyy. Onhan se varmaan kohteliaampaa valehdella, ei ainakaan anna sille toiselle enempää murehdittavaa, ja pitää keskustelun sellaisena, kun se toinen osapuoli sen uskoo menevän. Meidäthän on opetettu kysymään noi kuuluisat kysymykset, ja meidät on opetettu vastaamaan "hyvin".
Tabujahan ei oo jos puhuttaisiin avoimesti kaikesta ja hyväksyttäisiin tosiasiat, right?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti